FIN SWE ENG
live
0-0
Valikko

#17, Matti Murto

Matti “Murtsi” Murto on se toinen punanuttu Hexi Riihirannan lisäksi, jolla on viisi kultaista prenikkaa SM-sarjasta ja liigasta.

Jo vuonna 1964 uransa maineikkaassa HIFK:ssa aloittanut, ikuisena joukkueen eteen epäitsekkäästi puurtaneena työmyyränä ja herrasmiehenä tunnettu Murto saalisti aikanaan 450 ottelussa 335 tehopistettä, mutta keräsi vain 98 minuuttia jäähyjä!

Murto tunnettiin epäitsekkäänä pelaajana, joka teki ankaraa työtä molemmissa päissä kenttää. Hän oli valmentajien luottopelaaja yhdessä ainoassa seurassaan koko sen liki 20 vuoden ajan, jolloin hän oli mukana tähtinutuissa. Kova työ palkitaan aina – uransa 40:ssä play offs -pelissä Murtsi teki 8 maalia ja syötti 10.

Murtsi lopetti aikanaan vuonna 1983 – kuten niin moni muukin HIFK:n runkopelaajista – Stadin finaaleihin, joissa takaa tullut HIFK onnistui puristamaan jo 2-0-otteluvoitoin Kanada-maljaa tavoitelleen paikalliskamppailijan rinnalle ja lopulta dramaattisessa viidennessä pelissä painoi ohitse ja mestaruuteen.

Maajoukkueen vakiokalustoaMurtsin työpanos hyökkääjän tontilla sekä kaukalon ylä- että alapäässä huomattiin myös maajoukkuevalinnoissa: ensimmäiset MM-kisat vuonna 1970 Tukholmassa, sen jälkeen leijonapaidassa Genevessä -71, Prahassa -72, kotikisoissa Helsingissä -74 ja vielä Katowicessakin mukana vuonna 1976. Olympiakisoissa Murto esiintyi kahdesti: Sapporossa -72 ja Innsbruckissakin vielä 1976. 70-luku oli kansainvälisessä kiekkoilussa kummallista aikaa. Suomi oli lyömässä lävitse huipulle ja ensimmäiset kiekkolähettiläät reissasivat NHL-liigan ja uuden WHA-liigan treenileireillä, ja kaikessa hiljaisuudessa eurokiekkoon suuntautuneet kävivät rahastamassa Itävallassa, Italiassa, Saksassa – parhaat Japanissa asti! Tuona matoisena aikana, ja varsinkaan sitä ennen 50- tai 60-luvuilla HIFK ei juuri maajoukkue-edustuksia saanut, mitä nyt jonkin pakollisen täytepaikan per vuosi.

Mutta kaikki muuttui vuonna 1969, jolloin Tukholman MM-joukkueeseen valittiin jo kolme tähtirintaa – Esa Isaksson, Juhani Jylhä ja Juha Rantasila. Vuotta myöhemmin Tukholmaan pääsi jo peräti kuusi tähtipaitaa – Matti Murto, Hexi Riihiranta, Väinö Kolkka, kolossimainen idästä lainattu Lalli Partinen ja Harri Linnonmaa. Seuraavana vuonna Geneveen lensivät Murtsin ja Harrin lisäksi taas Isaksson, Heikki Järn sekä Tommi Salmelainen, ja vielä vuotta myöhemmin kelpasivat maajoukkuhommiin työmyyrä Murtsin lisäksi Linnonmaa, Rantasila sekä Hexi. Kaikkien aikojen kovin edustus oli kelpuutettu Helsingin kotikisoihin vuodeksi 1974, jolloin leijonapaidan puki päälleen peräti seitsemän HIFK:n pelaajaa. Matti Murto puki päälleen leijonanutun viimeisen kerran Puolassa Katowicen kisoissa.

Murrolla oli tärkeä osuus vielä viimeisenä mestaruusvuonnaan 1983 HIFK:n rauhallisena työmyyränä ja isähahmona tiukoissa paikallispeleissä.

Viimeisenkin kultaisen mitalin pokattuaan Murtsi katseli ympärilleen, kumarsi, kiitti ja häipyi sen suuremmitta eleittä SM-liigan yhä tiukemmiksi muuttuvista kaukaloista. Järkimies kun tietää, että huipulle on hyvä lopettaa – liki 20 pelatun kauden jälkeen.

Murto menehtyi 19. elokuuta 2013. Hän oli 64-vuotias.

 

#5 Heikki Riihiranta

Hallin katossa roikkuva paita numero viisi on kaikille tutun miehen, Heikki “Hexi” Riihirannan vanha mekko. Vaikka Hexi on yksi HIFK:n menestyneimmistä ja kuuluisimmista pelaajista kautta aikain, harva tietää, että entisen laitahyökkääjänkin ura kuitenkin alkoi tuolloin vielä voimakasta junnu- ja edustusjoukkuetyötäkin tehneessä Karhu-Kissoissa.

Kanadasta HIFK:hon hankittu puolustaja-valmentaja, uuden kovan ja peräänantamattoman pelityylin oppi-isä Carl Brewer mieltyi railakasotteiseen pelaajaan, joka paukutteli miehiä laitoihin todella antaumuksella, ja siirsi hänet koutsin direktio-oikeudella pakiksi. Hexi tuskin aikanaan kiitti luottamuksesta, mutta osoittautui sen arvoiseksi.

Kaikki muistanevat kuitenkin yksinomaan punanutuista tuon betonileukaisen ja kiharatukkaisen puolustajantumpin, joka oli ainoana Matti Murron lisäksi ottamassa viittä HIFK-kultaa vuosina 1969, 1970, 1974 sekä 1980 ja 1983 ja nyt jatkaa uraansa pikkutakissa, maajoukkuemiehistön penkin takana kansainvälisissä kohtaamisissa.

Ensimmäiset kolme mestaruutta tulivat SM- sarjassa, ja kaksi viimeistä jo liigassa, silloin tähtirintojen kapteeniksi nimitettynä.

Kovanaamana ammattilaisjäillä

Riihirannan meriitteihin kuuluu myös uuden ammattilaisliigan WHA:n mestaruuspysti Avco Trophy vuodelta 1976 Winnipeg Jets -seurassa, jossa mahtipakki viihtyi kolme kautta vuosina 1974-77 tehden 48 pistettä ja ottaen 84 rangaistusminuuttia, joista monet tulivat ns. viran puolesta punanuttujen kipparin ja takalinjojen kovanaaman osoittaessa vastustajille, etteivät stadin kundit niin pehmeitä ole, kuin maalla luullaan…

Leijonapaidoissa Hexi käväisi ensimmäisen kerran koettamassa kykyjään vuonna 1969. MM-kisoja ei tarvinnut kauan odottaa, sillä Riihiranta edusti Suomea ensimmäisen kerran vuoden 1970 kisoissa. Seuraavaksi Hexin railakkaita otteita kansainvälisissä kaukaloissa saatiin seurata Prahan MM-kisoissa vuonna 1972, jossa jellonat eivät todellakaan olleet parhaimmillaan. Kisat menivät liki penkin alle, sillä kompuroituaan surullisesti Itä-Saksan, Puolan ja Länsi-Saksankin kanssa leijonat saivat kaiken siunatuksi huipuksi selkäänsä kiekkojätti Sveitsiltä lukemin 2-3. Hexi puki leijonapaidan päälleen myös seuraavana keväänä Moskovassa – vuoden 1973 MM-kisoissa.

Helsingin MM-kisoissa vuonna 1974; Hexi pelasi tutun HIFK-nimen Juha Rantasilan kanssa pakkiparina edessään huima kolmikko “Pohjoisen pikajuna” Esa Peltonen – Vellu Ketola – Juhani Tamminen tekaisten komeat saldot. Viisikkona ryhmä keräsi vain yhden ottelutappion ensimmäisessä Neuvostoliitto-ottelussa (0-3), yhden tasapelin taas neukkuja vastaan ja loput olivat voittoja. Plus-miinustilastot olivat mahtavaa luettavaa stadilaiskolmikon osalta: Peltonen +15/ -10, Rantasila +16/-12 ja Hexi +15/-11. Stig Wetzellin doping-näyte sai aikaan sen, että leijonat saivat kotikisoistaan vain “puupronssia” oikean mitalin matkatessa muualle…

Tuon ajanjakson jälkeen Riihiranta siirtyi WHA:n riveihin kolmeksi kautta ja palasi Suomeen voittaakseen vielä kaksi SM-kultaa.

Hexi lopetti samaan aikaan Stigu Wetzellin kanssa, mutta ei hylännyt kiekkoilua. Entäs sitten, jos Hexin johdolla HIFK tempaisee joskus SM-kultaa? Vedetäänkö hallin kattoon sitten miehen pikkutakki jo siellä ennestään oleva pelipaidan lisäksi?

 

#20 Matti Hagman

Jäähallin äänentoistolaitteista saattoi “Hakin” parhailla kausilla – vuodesta 1972 alkaen – kaikua sama kuulutus niin usein ja tiheään, että osa katsojista kuvitteli kaiun temppuilevan Nordenskiöldinkadun hallin betoniseinissä – mutta ei.

Kyllä se Töölön Yhteislyseon keskikoulua vielä käyvä koulupoika-Hagman oli, joka ampui osumia ja syötti muita – urallaan kaiken kaikkiaan 273 maalia ja 427 syöttöpistettä, eli huikeat 700 tehomerkintää.1970-luvun alussa HIFK-sentterin Jarmo Koivusen sairastuttua heitettiin lahjakas koulupoika Juhani Tammisen ja Esa Peltosen keskelle, ja tuloksiahan alkoi tulla, kausi toisensa perään. Tosin kertyi sitten jäähyjäkin 398 minuutin edestä, mutta tekevällehän sattuu…

Matti Hagman oli armoitettu pelintekijä ja syöttökone – jotkut voisivat sanoa “Jumalan armosta”, vaikkei Hakki nyt niin jumalisen maineessa ainakaan aktiiviurallaan ollutkaan.

Mutta ajatus kulki, ilmiömäisen tarkat syötöt pohjustivat kausi toisensa perään huippulukemia kaikille ketjukavereille, ja aina paikan tullessa maestro itsekin heitti nyytin, ettei taito unohtuisi.

Hagmanille kertyi kolme HIFK:n mestaruuskultaa, kaksi hopeaa ja kolme pronssia. Kahden kauden ajan Hakki oli myös Lahden Kiekko-Reippaassa.

Kotimaiset meriitit saattaisivat olla vieläkin kirkkaammat, jos mies olisi malttanut pysyä kotimaassa, mutta kun levoton veri veti ulkomaille.

Tuntuu oudolta, että tälle kaikkien aikojen suomalaiselle pelintekijälle ei annettu tilaisuus edustaa leijonia kuin 104 maaottelussa, joissa hän onnistui kuitenkin iskemään 21 osumaa vastustajien verkkoihin.

Hakki käväisi Innsbruckin olympialaiset vuonna 1976, ja MM-kaukaloiden ilmapiiriin hän tutustui murheen turnajaisissa Katowicessa 1976 sekä vielä Düsseldorfissa 1983.

Matti Hagman pääsi kokeilemaan siipiään ehkä liian hyvään NHL-seuraan. Boston Bruins antoi miehelle neljännen sentterin roolin, eikä peliaikaa kovin paljoa aluksi herunut. Kanada-cupin jälkeen 1976 Bruins-manageri Harry Sinden tykkäsi Hakin esityksistä ja tarjosi yllättäen sopimusta, jonka Hakki hyväksyi.

NHL:n loppuotteluissa

Bruins pelasi loppuottelussa Montrealia vastaan ja hävisi, mutta Hagmanin käväistyä loppuotteluissa kentällä tuli hänestä myös samalla ensimmäinen suomalaiskiekkoilija, joka on osallistunut Stanley Cupiin.

Jenkkikiekkoilun suorasukaisuutta edustaa kuitenkin Harry Sindenin seuraava siirto. NHL:n verinen kilpailija, uusi liiga WHA etsi pelaajia. Niinpä Sinden muitta mutkitta kauppasi Hagmanin kilpailevalle tuotteelle – uutena sijoituspaikkana Quebec Nordiques.- Ähäkutti, pääsi Hagman kostamaan Suomen leijonamaajoukkueen valitsijoille niinkin oudossa paikassa kuin Izvestija-turnauksessa, jossa maestro iski kaksi maalia – Suomen verkkoon Kanadan paidassa! Seuraava kokemus oli NHL:n Edmontonissa.

Hakin NHL-saldot olivat 56 maalia ja 89 syöttöä, eli 145 tehopistettä 237 ottelussa. WHA-tilille ehdittiin raaputella 25 maalia ja 31 syöttöä 53 Quebec-ottelussa.

Hagman kokeili vielä ammattilaisuraa saksalaisen Landshutin riveissä.

Hagman – pistemies.

 

#22 Mika Kortelainen

Mika Kortelainen pelasi SM-liigaa 14 kauden ja 604 runkosarjaottelun ajan. Hän viimeisteli urallaan 194 maalia ja merkkautti tehotililleen 235 syöttöpistettä.

Kortelaisen ura alkoi Kiekko-Espoosta, josta hän siirtyi HIFK-organisaatioon A-juniori-ikäisenä. Petopaitojen luottolaituri kuitenkin pelasi ensimmäisen SM-liigaottelunsa Ässät-paidassa kauden 1986–1987 pudotuspeleissä oltuaan suorittamassa asepalvelusta Lahden urheilujoukoissa. Työsarka porilaisseurassa jäi kolmen ottelun mittaiseksi, minkä jälkeen Kortelainen palasi juurilleen HIFK-paitaan.

Kortelainen pelasi HIFK:ssa kevääseen 2002 asti, jonka jälkeen hän päätti pelaajauransa Italian Serie A:ssa, Asiago HC:n riveissä. Pisteiden valossa Kortelaisen paras kausi ajoittui kauteen 1996–1997, kun HIFK-laituri viimeisteli tehopisteet 15+27 yhteensä 45 ottelussa. Vuotta myöhemmin hän oli mukana voittamassa HIFK:n kuudetta suomenmestaruutta.

Kortelainen muistetaan taitavana kiekonkäsittelijänä, joka oli parhaimmillaan vastustajan maalin edustalla. Hän muodosti tuhoisan hyökkäystrion Darren Boykon ja Iiro Järven kanssa. Mestaruusvuonna 1998 Kortelainen vertyi pistetehtailuun erityisesti Olli Jokisen johtamassa tehoketjussa.

Kortelainen toimi HIFK:n liigajoukkueen kapteenina kausina 1995–1997.

Kortelaisen pelinumero 22 jäädytettiin 14. syyskuuta 2003 samaan aikaan Sakari Lindforsin pelinumeron kanssa.

 

#23 Pertti Lehtonen

Se maali olisi saanut olla jotain ihan muuta kuin mitä se oli, sen olisi pitänyt olla taistelumaali. Vaikkapa sellainen kolmannesta reboundista maalivahdin alta kaivamalla tehty. Tai hurjan ylivoimapommituksen päätteeksi komeasti ylänurkkaan sivallettu rannekuti. Tai sitten komean 3-2-hyökkäyksen päätteeksi vedetty tulinen lämäri suoraan syötöstä.

Mutta sellainen se ei olisi saanut olla: löysästi rystypuolelta vetäisty vaihtoveto, joka lipsui tilanteessa torkkuneen Jokeri-vahti Rauli Sohlmanin mailan päälle, kipusi laiskasti lavan ylitse ja kierähti maalin alanurkkaan kuin vahingossa.

Aika oli 52.52, menossa oli viides ja ratkaiseva loppuottelu “Stadin finaaleista”. Valotaululle kohosivat lukemat 2-3 ja maalintekijäksi kuulutettiin legendaarinen HIFK-puolustaja Pertti “Pepe” Lehtonen.

Elettiin kevättä 1983 ja pelattiin armottomia loppuotteluita, joita takavuosien suomudista noussut Jokerit hallitsi alkunsa. Finaalisarja oli ihmeellinen. Jokerit johti sarjaa jo 2-0 -voiton ja tarvitsi vain yhden voiton Kanada Maljaan, mutta… Mutta tahti muuttui, eikä HIFK enää päästänyt otettaan Kanada-maljasta. Seuraavassa ottelussa HIFK oli parempi 5-6, ja neljännessä taistossa HIFK oli jo parempi numeroin 5-2.

Otteluvoitot olivat tasan 2-2, Jokerikannattajat pettyneitä ja raivoissaan. Onko tämä taktikointia, ihmeteltiin medioissa. Kasvattaako liiga rahapottiaan jonkinlaisella seurojen keskinäisellä sopimuksella päästämällä tahallaan finaalit viidenteen otteluun kaupungissa, joka taatusti täyttää katsomot viimeistä paikkaa myöten?

Viimeisessä ottelussa kaikki näytti taas menevän Jokerien pillin mukaan. Sininuttuiset siirtyivät 2-0-johtoon.

Paul “Pale” Högbacka kuitenkin hiljensi Jokeri-fanit kaventamalla Pepe Lehtosen nappisyötöstä lukemiksi 2-1. Ratkaisijaksi kohosi HIFK:n Pekka “Rocky” Rautakallio, joka puolustajan tontiltaan siniviivan tuntumasta sivalsi – jälleen Lehtosen syötöstä – äärimmäisen tärkeän ylivoimaosuman.

Halli huokaisi tajutessaan valkopaitaisen HIFK:n olevan taas tulossa. Mutta kun ratkaisu tuli, se tuli siten, ettei kukaan ensiksi edes tajunnut sitä. Vaihtoon pyrkineen Lehtosen voidaan todella vahingossa katsoa riistäneen Kanada-maljan jo siihen tarttuneista Jokeri-hanskoista.

Vain 40 sekuntia tasoitusosumaa myöhemmin HIFK katkaisi Jokeri-hyökkäyksen, Pertti Lehtonen nosti kiekon keskialueelle ja päätti sitten lähteä vaihtoon, koska jäällä oltiin oltu jo melko pitkään, ja juuri aiemmin päättynyt ylivoimapelikin alkoi jo tuntua kintereissä.

Pepe limppasi kiekon rystypuolelta kohti Jokeripäätyä ja luisteli vaihtoon…Sohlman Jokerimaalissa seurasi vaihtotilannetta, näki hitaasti kohti lipuvan kiekon ja päätti pysäyttää sen mailallaan. Klassinen maalivahtivirhe – ei varmistusta mailan takana, mutta kun kiekko tuli todella hitaasti…

Tapahtui mitä tapahtui.

Sohlman heittäytyi vielä nurin, mutta oli myöhässä – samoin kuin maalituomari, joka ei uskonut silmiään.

Mutta se ratkaisumaali – se ei olisi saanut olla sellainen kuin se oli. Osumat kuitenkin ratkaisevat, eikä maaleista anneta tyylipisteitä. Ne vain lasketaan…

Kuten “Stadin finaalissa” armon vuonna 1983.

Lehtonen – finaalin ratkaisija

 

#35 Sakari Lindfors

HIFK:ssa torjunut Sakari Lindfors vartioi petopaitojen maalia neljäntoista kauden ajan 616 ottelussa. 1998 saavutetun mestaruuden lisäksi Lindfors palkittiin neljästi seuran hyödyllisimpänä pelaajana vuosina 1988, 1991, 1995 ja 1996. Hänet valittiin niin ikään neljästi HIFK:n parhaimmaksi maalivahdiksi.

Lindforsin kansainvälinen ura alkoi 20-vuotiaana nuorten MM-kisoissa, joissa hän pelasi kolme ottelua. MM-kisojen jälkeisenä kesänä NHL-seura Quebec Nordiques varasi suomalaismaalivahdin varaustilaisuuden kahdeksannella kierroksella. Vuosina 1988–1993 helsinkiläisvahti oli mukana MM-kisojen Leijona-miehistössä, ja 1988 hän pokkasi kaulaansa hopeamitalin Calgaryn olympialaisista. Lindfors kuitenkin lahjoitti saamansa mitalin Tampereen jääkiekkomuseolle, koska ei pelannut kisoissa yhtään ottelua Suomen maalilla.

Lindfors pelasi lapsuudessa jalkapalloa Espoon Matinkylän hiekkakentillä, mutta laji vaihtui nopeasti jääkiekkoon. HIFK:n veräjänvartija aloitti uransa Kiekko-Espoossa, mutta siirtyi A-juniori-ikäisenä HIFK:n organisaatioon. Hän puki ensimmäisen kerran HIFK-paidan ylleen SM-liigatasolla kaudella 1985–1986, mutta pääsi tositoimiin vasta seuraavalla kaudella.

Seuraavien yhdentoista vuoden aikana Lindfors pelasi HIFK-paidassa liki neljäsataa ottelua. HIFK:n 1998 mestaruusvuoden jälkeen hän siirtyi Ruotsin Elitserieniin, jossa hän vartioi Färjestad BK:n maalia niin naapurimaan pääsarjassa kuin euroopanmestaruussarjassakin. Suomessa Lindfors on miesten tasolla edustanut vain HIFK:ta.

Lopullinen päätös Lindforsin pelaajauralle tuli keväällä 2002, kun hän siirtyi vastaamaan HIFK:n maalivahtivalmennuksesta.

Lindforsin pelinumero 35 jäädytettiin 14. syyskuuta 2003 samaan aikaan Mika Kortelaisen pelinumeron kanssa.

 

#7 Simo Saarinen

Simo Saarinen oli pelaajaurallaan sellainen pelimanni, ettei hän pelännyt kaukalossa ketään eikä mitään. Simo oli aina valmis tekemään punanuttujen eteen kaikkensa: kuten syöksymällä viuhuvan kiekon eteen.

Ei ihme, että Simo Saarinen oli aikoinaan yksi parhaimmista HIFK-hengen luojista ja taistelutahdon ruumiillistuma.

Uhrautuvaisena puolustajana Saarinen sai aina silloin tällöin maksaa kalliinkin hinnan pienempinä ja suurempina vammoina.- En ajatellut koskaan, mitä minulle sattuu kaukalossa. Kiekko on kova peli ja sen luonteeseen kuuluvat erilaiset kuhmut, Simo kuittaa asian. Simo Saarinen liittyi HIFK-armeijaan 14-vuotiaana ja SM-liigakasteen punanutuissa hän sai kaudella 1980-81.

Vuoden 1983 HIFK:n kultaryhmässä Simo Saarinen oli sitten jo joukkueen kantavia tukipilareita.

Loistavat otteet SM-liigassa avasivat myös NHL-agenttien silmät. Simo lähti vuolemaan dollareita taalaliigaan vuonna 1984, jolloin hän liittyi maineikkaan New York Rangersin organisaatioon. Vaikka Simo tunnettiin jo SM-liigassa uhrautuvana ja mitään pelkäämättömänä pelimannina, sai hänen NHL-uransa varsin erikoisen lopun.

– Takana oli jotain kymmenkunta NHL-peliä, kun eräässä matsissa kurvasin maalin edessä kovalla vauhdilla. Luistimen alla jää petti ja löin polveni kovalla voimalla maalin tolppaan. Siinä rytäkässä polven kierukka, eturistiside ja sivuside vaurioituivat todella pahasti, muistelee Simo vakavaa tapahtumaketjua.

Simon polvi leikattiin välittömästi, mutta se ei kestänyt mitään rasitusta. Simo yritti jatkaa uraansa Atlantin takana vielä Rangersin farmiyhdistelmässä New Havenissa, mutta polvi vain ei ottanut kestääkseen.

NHL:n lääkärikomitea arvioi Saarisen kiekkoinvalidiksi. Saarinen olisi saanut NHL:ltä sairaseläkkeenä 250 000 dollaria eli yli miljoona markkaa, mutta sen mukaan Simo ei olisi saanut enää pelata missään päin maailmaa. Simo valitsi kuitenkin pelaajauran rahatukon sijaan.

– Tottakai menetin rahallisesti paljon, mutta kaikkea ei voi laskea rahassa. Jos olisin lopettanut heti NHL:n jälkeen, olisi esimerkiksi Calgaryn olympiakisat kokematta. Rehellisesti sanoen en kadu hetkeäkään päätöstäni, Simo Saarinen laukoo.

Suomeen palattuaan Saarinen oli kauden 1986-87 vielä toipilas, mutta haki kuntoa kovasti urakoiden HIFK:n paidassa.

Pentti Matikaisen raju kesätreeni nosti Saarisen seuraavalla kaudella takaisin Suomen kiekkokaartiin. Näin hän pääsi mukaan Calgaryn olympiakisoihin, jossa Suomi saalisti historialliset hopeat.

Uusi ura tuomarina

Simo on kahlannut kaikkiaan jääkiekkoilijana kolmet olympiakisat; 1984 (Sarajevo), Calgary (1988) ja Albertville (1992). Saarinen on edustanut Suomea myös kaksissa MM-kisoissa.

HIFK:n liigamiehistössä Saarinen kantoi kapteenin merkkiä kuusi kautta (1989-95).

Vuonna 1996 liigakaukalot jäivät, ja Saarisen numero seitsemän hinattiin “jäädytettynä” Petoluolan kattoon.

HIFK:ta Saarinen ei ole jättänyt. Hän toimi kauden 1997-98 ns. katsomovalmentajana. Kaudella 1998-99 hän veti Harri Rindellin kanssa A- junioreita. Tämän jälkeen Saarinen toimii muutaman vuoden SM-liigatuomarina, kunnes palasi valmentamaan seuran junioreita.

Saarinen – säälimätön seiska.

 

#1 Stig Wetzell

Ensimmäinen vertaistensa joukossa lienee IFK:n kiekkolegendoista Stig Wetzell, jonka pelipaita numerolla yksi riippuu Nordenskjöldinkadun hallin katossa mestaruuslippujen kanssa.”Stigu”, joka tähtirintojen lisäksi ehätti pelaamaan SM-sarjaa myös Upon Pallon ja HJK:n riveissä, on saanut ripustaa kaulaansa peräti kolme kertaa kultaisen mitalin maan korkeimmalla sarjatasolla kaiken kaikkiaan 478 pääsarjaottelun hedelmänä. Ensimmäisen kerran se tapahtui punanuttujen joukossa vuonna 1974, jolloin rakas paikallisvastustaja, edelliskauden mestari Jokerit kaatui ottelutuloksella 3-1.

Sen jälkeen riemullinen tapahtuma uusittiin vuosina 1980 ja vielä kerran 1983, jolloin Wetzell “Stadin finaalien” jälkeen päätti jättää suosiolla uransa tuohon huippuhetkeen. Stigu oli esiintynyt maajoukkuepaidassakin mm. Sapporon talviolympialaisissa vuonna 1972 sekä Prahan MM-kisoissa samana vuonna.

Stigun meriitteihin on luettava myös kolme SM- hopeaa ja yksi pronssi, jotka mahtuvat kaiken kaikkiaan menestykselliseen ja mittavaan15 vuoden SM-sarja- ja liigasavottaan.

Wetzellin lisäksi maajoukkuepaikoista kävivät kovaa kisaa helsinkiläisen lisäksi mm. Jorma Valtonen sekä Urpo Ylönen, eikä Antti Leppänenkään ollut heppoinen vastus leijonapaidoista taisteltaessa.

Wetzellin uraa väritti sangen traagisella tavalla epäselväksi jäänyt doping-tapaus, joka sattui pahimmalla mahdollisella areenalla, eli suurten odotusten kotikisoissa Helsingissä vuonna 1974. Valmentajana oli tuolloin legendaarinen Kalevi “Kallu” Numminen, joka kelpuutti IFK:n riveihin siirtyneen ja erittäin hyvän Stigun leijonapaitoihin. Odotukset kisoista olivat suuret. DDR kaatui 7-3, Puolaa vastaan tumpuloitiin tasuri 2-2, mutta sen sijaan ylivertaiseksi arvellun Ruotsin kanssa noustiin tappiolta 3-3-tasuriin. Kun leijonat sitten niittasivat Tshekkoslovakian 5-2, niin odotukset MM-mitalista kotikisoissa olivat jo huipussaan.

Kunnes…Kummallinen doping-näyte juuri Stig Wetzellin kohdalla osoitti punaista! Efedriiniarvot olivat sitä luokkaa, että miehen olisi pitänyt liki uida mainitussa aineessa, ja Wetzell vannoi syyttömyyttään.- Minulle on arvoitus edelleen se koko homma, tuumi valmentaja Numminen vuosia kisojen jälkeen.

Sankari palasi kultajahtiin

Kaudella 79-80 Stigu torjui kultaa, kun HIFK niittasi finaalissa Porin Ässät otettuaan sitä ennen runkosarjan toisen tilan. Seuraavana vuonna HIFK selvisi jatkopeleissä – taas Ässät kaadettuaan – aina runkosarjan voittanutta Tapparaa vastaan, joka passitti helsinkiläiset kesälomille. Ja “Stigu” sen kuin torjui.

Stigun viimeinen kausi oli 82-83, jolloin Jokerit kaatui unelmafinaaleissa ja veteraani päätti lopettaa.

Viisitoista kautta SM-sarjaa ja -liigaa ankarassa murrosvaiheessa, olympia- ja MM-huumaa ja sitten julkinen häpäisy juridisesti kyseenalaisin perustein.

Mutta jos mies jaksaa – ja viitsii pelata sellaisen ryöpytyksen jälkeen, on hänessä jotain sellaista, jota jääurheilua tuntemattomat eivät voi kuin kummastella. Stig Wetzell – primus inter pares…

 

#9 Kimmo Kuhta

Kimmo Kuhta syntyi Helsingissä vuonna 1975 ja aloitti kiekkoilun Jää-Kissoissa seitsemän vuotta myöhemmin ollessaan ala-asteen toisella luokalla. Kipinä jääkiekon pelaamiseen syttyi, kun Kuhdan luokkakaverin kolme vuotta vanhempi isoveli pelasi Jää-Kissoissa ja joukkueen valmentajana toimi heidän isänsä. Myöhemmin hän siirtyi toiseen helsinkiläisseuraan, Karhu-Kissoihin, jossa hän pelasi A-nuoriin asti.

Viimeisen A-juniorikautensa Kuhta pelasi Kiekko-Espoon paidassa 1995–1996 ja saman kauden aikana hän pääsi myös pelaamaan kaksi ottelua miesten SM-liigassa. Seuraavaksi kaudeksi hän siirtyi IFK:hon ja pitkä ura stadilaisjoukkueessa sai alkunsa.

Kuhta pelasi IFK:ssa 16 liigakauden kauden aikana 729 runkosarjaottelua (248+231=479) ja 81 pudotuspeliottelua (20+20=40). Vuosien varrella Kuhta ehti pelata usean taitavan pelaajan kanssa samassa ketjussa. Kaudella 2003–2004 Kuhdan, Timo Pärssisen ja syöttövirtuoosi Brett Harkinsin muodostama hyökkäysketju oli koko sarjan tehokkain hyökkäyskolmikko. Pärssinen voitti runkosarjassa maali- ja pistepörssin 32 maalilla ja 62 tehopisteellä. Huikealla itseluottamuksella koko kauden yhdessä häärännyt IFK:n ykkösketju Kuhta-Harkins-Pärssinen valloitti runkosarjassa pistepörssin kolme ensimmäistä sijaa.

Toinen Kuhdan uran parhaista ketjuista oli mestaruuskaudella 2010–2011 pelannut kolmikko Kuhta-Petteri Wirtanen-Jeff Hamilton.

Kuhta toimi kaksi kautta IFK:n kapteenina ja yhteensä viisi kautta joukkueen varakapteenina. Ensimmäisen kerran Kuhta sai C-kirjaimen rintaan kaudella 2001-2002.

Ulkomailla Kuhta pelasi kahteen otteeseen: SC Bernissä kaudella 2005–2006 ja puolikkaan kauden Hamburger Freezersissä 2009–2010.

Kuhta voitti urallaan kolme SM-mitalia: kultaa 2011, hopeaa 1999 ja pronssia 2004. Hän on pelannut kaikkien aikojen toiseksi eniten Liigaotteluita IFK:ssa ja on seuran sisäisessä pistepörssissä sijalla kolme Matti Hagmanin ja Pertti Lehtosen jälkeen.

Jäädytetyt pelinumerot


#17

Matti Murto

Lue lisää

#5

Heikki Riihiranta

Lue lisää

#20

Matti Hagman

Lue lisää

#22

Mika Kortelainen

Lue lisää

#23

Pertti Lehtonen

Lue lisää

#35

Sakari Lindfors

Lue lisää

#7

Simo Saarinen

Lue lisää

#1

Stig Wetzell

Lue lisää

#9

Kimmo Kuhta

Lue lisää